Original language and English translation Tuop´on lieto Lemminkäini sykysyn lylyä luati, talven kalhua kavelti, kesän vuoli sauvan vartta. Sai lylyn lykittäväksi, sauvan varret valmihiksi. Lykkäsi lylyn lumella, laitto kaksi sauvaistansa kahen puolen kalhuisensa. Sanan virkko, nuin nimesi: ”Ei ole sitä mehässä jaloin nelin juoksijata, siivin kaksi siukojoata jota ei näillä yllätetä.” Peätypä hiiet kuulomassa, juuttahat sukiamassa. Hiiet hirviä rakenti, juuttahat sukimoansa. Peän mäkäsi mättähästä, seäret aijan seiväksistä, muut lihat lahosta puusta, korvat lammin lumpehista silmät lammin bulbukoista. Hiiet neuvo hirviänsä, juuttahat sukimoansa: ”Nouse, juokse sie hiien hirvi, poropetra poimettele, jalkoa jalo tevana!” Siitä se juoksi se hiien hirvi, siitä juoksi, siitä joutu, poropetra poimetteli, jalkasi jalo tevana Lapin lastutanterille, poron poikimasijoille. Potkasi koasta korvon, liemet lietehen levitti, kattilat tulelta kuato, lihat tuhkahan tuherti. Peätypä koirat haukkumaha, peätypä lapset itkömähä, peätypä naiset nauramaha. Tuop on lieto Lemmikäini kuuli koiran haukkuvanna, kuuli lapsen itkövännä, kuuli naisen nauravanna. Lykkäsi lylyä kerran, lykkäsi lylyä toisen, lykkäsi lylyä vielä Lapin lastutanterilla, poron poikimasijoilla. ”Mipä se koirat haukutteli, mikäpä se lapset itketteli mikä naiset nauratteli?” ”Tästä juoksi se hiien hirvi, poropetra poimetteli, jalkasi jalo tevana. Potkasi koasta korvon, liemet lietehen levitti, kattiat tulelta kuato, lihat tuhkahan tuherti.” Tuop on lieto Lemminkäini lykkäsi lylyä kerran silmin siintämättömihi, lykkäsi lylyä toisen korvin kuulomattomihi, lykkäsi lylyä vielä hiien hirven hartioilla, poropetran pohkehilla. Tallin tammisen rakenti, luati vuajan vuahterisen. Sanan virkko nuin nimesi: ”Hyvä oisi tässä muata nuoren neitosen keralla, kasvavaisen kainalossa selässä sinisen hirven.” Siitä se suuttu se hiien hirvi, siitä suuttu, siitä seänty. Potkas vuajan vuahterisen, tallin tammisen levitti. Siitä se juoksi se hiien hirvi silmin siintämättömihi, korvin kuulomattomihi. Tuop on lieto Lemminkäini lykkäsi lylyn lumella, lykkäsi lylyä kerran, lykkäsi lylyä toisen. Lysmähti lyly lävestä, taittui kalhu kannan tiestä sauva sompasen sijasta. English: There was wayward Lemminkäinen, making a long ski all the autumn, carving a short ski all the winter, whittling a ski pole all the summer. He finished his long ski for sliding, he had his ski poles ready. He slid the long ski on the snow and planted the two poles at the sides of the skis. When he spoke, he said: “There is nothing in this forest running on four legs or flying on two wings that I can’t surprise with these.” It happened that demons heard him, that devils were watching him. The demons constructed an elk, the devils whisked it together. They made a head of tussocks and legs out of fence stakes, rotten wood for fleshy parts, Lily pads for ears, and yellow pond-lily eyes. The demons directed their elk, the devils their construction: “Rise and run, you demons’ elk! Scamper, you reindeer buck! Noble one, take to your legs!” The demons’ elk began to run, from there it ran, it rushed away. It scampered, the reindeer buck. The noble one took to its legs till it came to the forests of Lapland, to the reindeer’s calving grounds. It kicked a bucket from a hut, spilled the broth in the flames, knocked the pots from the fire, and covered the meat with ashes. It made the dogs bark, it made the children cry, and it made the women laugh. There was wayward Lemminkäinen: he heard a dog barking, he heard a child crying, and he heard a woman laughing. He pushed his ski along once, pushed his ski a second time, and pushed his ski once more to the forests of Lapland, to the reindeer’s calving grounds. “What made the dogs bark? What made the children cry? What made the women laugh?” “It ran from here, that demons’ elk. It scampered, the reindeer buck. The noble one took to its legs. It kicked a bucket from the hut, spilled the broth in the flames, knocked the pots from the fire, and covered the meat with ashes.” There was wayward Lemminkäinen: he pushed his ski along once, and he was beyond all seeing. He pushed his ski a second time, and he was beyond all hearing. When he pushed his ski once more, he was at the shoulders of the demons’ elk, he was at the reindeer’s knees. There he built an oaken stable, there he built a maple shed. When he spoke, he said, “It would be good to lie here with a young maiden at my side, in the arms of a growing girl, on top of this blue elk’s back.” That angered the demons’ elk, angered it, stirred its blood. So it kicked down the maple shed and shattered the oaken stable. It ran from there, that demons’ elk, ran beyond all seeing, ran beyond all hearing. There was wayward Lemminkäinen: he pressed his ski into the snow. He pushed his ski along once, pushed his ski a second time. The long ski broke at the strap-hole, the short ski bent at the heel-cup, and the ski pole bent at the ring.

First the original language then English translation Savu suarella palauve, tuli niemen tutkamissa. Sanopa lieto Lemminkäini: ”Pienehkö ois sovan savuksi suuri ois paimosem paloksi.” Osmotar olutta keitti, kabu kahjoa rakenti. Salapuita poltettihi, salapuita suarimailta. Oli päivän, oli toizen. Ei ottat olu hapata, kahja kuldane kuhissa. Emänt on hyvätapane hiero kahta kämmentähä, hyrkerti molempiehe. Hiero neeän kultarinnan. ”Voi neätäseni, lintuseni, mäneppä tuonne kunne käsken, juokse joki poikkeh toine, kolmas on vähä vipaha. Siellä karhut tappelouve, orihit tasoin panouve. Läksipä kuona konnan suusta, kino ilkijen kijasta, voahti varsan sieramista. Koprin kuonuo kokkoo, käsin voatije varussa. Se kanna kavon kätehe.” Toi on vuahtije varusti, sen kanto kavon kätehe. Kapo suatto kahjahase, Osmotar oluohose. Jo otti olu hapata, kahja kultane kuhissa, alkopa juossa miesten juoma. Emänd on hyvätapane itse tuon sanoksi virkki: ”Neätäseni, lintuseni, mäneppä tuonne kunne käsken. Kutsu rujot, kutsu rammat, kutsu periki sokiet. Rujot rejin reikuttele, rammat ratsahin ajele, sokiet venehin souva. Vua elä kutsu Lemminkäistä Lemminkäin on lieto poika se on kaikitsi toraza.” Lemminkäin on lieto poika jo kuuli kumun kylältä, järyn järvien takoata, jalan iskun iljenneltä. Pisti pikku pirttihise. Itse tuon sanoiksi virkki: ”Oi on emon kantajaisen tuo tänne sotisopani, kannas vainovuattieni, piiruloissa piettäväni, häissä häilyteltäväni, lähempä Päivölän pitoihe ja suarijoukon juominkihi.” Emo kielti poijuttaha, naini miestähä epäsi: ”Voi poikuvoni, ainuvoni, elä lähe Päivölän pitoihe, suarijoukon juomikihi. Kolme surmoa on matkalla.” ”Oi on emon kandajaisen, sanoppa surma ensimmäine.” ”Voi poikuvoni, ainuvoni, se on surma ensimmäine. Mäk´ on täynnä seipähiä, yks on seiväs siltäh jeäny Lemminkäisen peän varalla.” ”Kylläpä mie siih keinon keksin keinon keksin, tieni tiijjän. Otan kullun kuollijalta, peän muahan männeheltä, panen sen seipähähe. Sanoppa surma toini surma.” ”Kuin tulloo tulini koski. kosess´ on tulini luoto, luuoll´ on tulini koivu, kovuss´ on tulini kokko. Sep´ on hampahie hivouve, kynsiähä kitkuttoue Lemminkäisen peän varalla.” ”Kylläpä mie siih keinon keksin, keinon keksin, tieni tiijjän. Temmon tetrin kankahilta, kompoan koppalot mäjeltä. Syvin syrjällä sivuhu, ikenihi iskulinnun. Oi on emon kantajaisen, sanoppa surma kolmas surma.” ”Voi poikuoni, ainuvoni, mänetpä matkoja vähäzen, aivin teitä pikkarazen. Mänetpä Päivölän kujaha. Aita on rauvoista rakettu, tsisiliuskoill´ on sivottu, kiärmehill´ on kiännytetty. Suvet on rautasuitsiloissa, karhut rautakahlehissa Lemminkäisen peän varalla.” ”Kylläpä mie siih keinon keksin, keinon keksin, tieni tiijjän. Panip´ on koivuja kokoho, tempovan tieltä tervaskannot. Niitä tunkue tulehe. Itse tunkeksin tulehe. Jo tuloo mies tuvalla. Se tuloo sieltä nurkasta tupahan.” Sep´on Ahti Suarilaine: ”Mitä tulit kutsuitta pitoho, hairuhitta juomikihi?” Sanopa lieto Lemminkäini: ”Korie on kutsuttu vieras, koriempi kutsumatoin. Korie kutsuvo vuottau hyvän ilman lykkeleksi.” Sep´ on Ahti Suarilaine laulo valkien jänösen tuohon piälle Lemminkäisen nokiloita sortamahan ja karstija karistamahan. Lemminkäin on lieto poika laulo ruskien reposen. Söi on valkien jänösen tuosta piältä Lemminkäisen. Sep´ on Ahti Suarilaine laulo ruskien oravan tuohon piälle Lemminkäisen nokiloita sortamahan ja karstija karistamahan. Lemminkäin on lieto poika laulo se laulo neeän kultarintasen siihen piälle Lemminkäisen nokiloita sortamaha ja karstija karistamaah. Sep´on Ahti Suarilaine toi on tuopilla olutta, kanto kaksivartisella. Toukat pohjassa tomattih, mavot laijjoilla valuttih. Lemminkäin on lieto poika veti veitsen viereltänsä, tempasi tupesta tuiman Sitte tuon sanoiksi virkki: ”Ruuhka muahan luotanehe, ruoka suuhun syötänehe. Tuopin tuoja Tuonelaha ja kannu kantaja Manalla.” Joi oluon onnekse´e me´en mussan mielekse´e. Pistihi ulos pihalla sitte tuon sanoiksi virkki: ”Ei tässä pivot parane kun ei vierahat vähene. Oi on Ahti Suarelaine tule sie ulos pihalla. Pihal on veri parempi, kagaroil on kaunehempi. Mitelkäämmä miekkojana, katselkaamma kalpojana, kumman on miekka mieluisampi ja kumman on kalpa kaunehempi.” Mäni Ahti om pihalla. Miteltihi miekkojana, katseltihi kalpojana, kumman on miekka mieluisampi kumman on kalpa kaunehempi. Veti Ahti Lemminkäistä. Lemminkäini miksei käyny. Veti Lemminkäini Ahtie. Vei hiän kun nuatin naurihilta, evän kaikelta kalalta, otti peän pätösen poijan, kullun kultasen omenan. Lemminkäinen’s Song Smoke is rising from the island, fire burns at the end of the cape. Up spoke wayward Lemminkäinen: “Much too small for the smoke of war, But still too big for a shepherd’s fire.” Osmotar was brewing beer, the mistress was making malt. Backwoods wood was burning, wood from the island land, for one whole day and another. The beer, though, wouldn’t sour, the golden malt refused to hiss. The mistress is good-tempered, she rubs one palm on the other, gladly kneads her palms together to make a golden-breasted marten: “O, my marten, my dear one, go now where I tell you, run across one river, two, run across a crooked third. There the bears are fighting, stallions, too, are wrestling. The villain’s muzzle drips with froth, spittle lines each beastly maw, foam flows from horses’ nostrils. Grab the froth and gather it, cup your hands around the foam and bring it to your mistress’ hand.” So he cupped the foam for her, brought it to his mistress’ hand. She carried the foam to the malt, Osmotar took the froth to the beer. Now the beer began to sour, the golden malt began to hiss. Now the manly drink had a kick. The mistress is good-tempered, she then spoke these words: “My marten, my dear one, go now where I tell you, invite the deformed, invite the crippled, invite those who are stone blind. Drive a sleigh with the deformed, ride on horseback with the crippled, row the blind here in a boat. But don’t invite Lemminkäinen: Lemminkäinen is a wayward boy, the most quarrelsome of all.” Lemminkäinen is a wayward boy. He heard the rumble from the village, a tremble from across the lake, the tramp of feet echoing in earth. He went into the little cottage. He then spoke these words: “O, my mother, my conceiver, bring to me my soldier’s gear, carry in my battle clothing, meant for me to wear at parties, meant for me to wave at weddings. I’ll set off for Päivölä’s party, for the islanders’ drinking feast.” Mother then forbade her son, woman opposed her man. “O my son, my only one, do not set off for Päivölä’s party, for the islanders’ drinking feast. On that road there are three deaths.” “O my mother, my conceiver, tell what death is to come first.” “O my son, my only one, this is the death that will come first: there’s a hill that’s filled with pikes, and, of them all, one has been left, waiting for Lemminkäinen’s head.” “Well, then, I’ll find a way. I’ll find a way, I know my road. From a corpse I’ll take a skull, a head from someone in the ground. Then I’ll put it on the pike instead. Tell what death is the second death.” “As you come to the fiery rapids, in the rapids is a fiery rock, on the rock is a fiery birch, in the birch is a fiery eagle. It has been sharpening its teeth, it has been whetting its claws, waiting for Lemminkäinen’s head.” “Well, then, I’ll find a way. I’ll find a way, I know my road. I’ll snatch a black grouse in the forest, seize a capercaillie on the hill. I’ll shove that deep into its mouth, down the beak of the bird of prey. O my mother, my conceiver, tell what death is the third death.” “O my son, my only one, go your way a little ways, just a bit more down the road. There you come to Päivölä’s lane, where the fence is built of iron. With lizards that fence is bound, and with snakes that fence is wound. Wolves are waiting in iron bridles, bears are waiting in iron chains, waiting for Lemminkäinen’s head.” “Well, then, I’ll find a way. I’ll find a way, I know my road. I will gather birches up, snatch the fir stumps by the road. I’ll stuff them into a fire. I’ll stuff myself into the fire. Thus a man can approach the cottage, thus, from the corner, I’ll slip inside.” Now Ahti the Islander said: “Why have you come to this party, uninvited to the drinking feast?” Then wayward Lemminkäinen said: “The invited guest is good, but the uninvited guest is better. Awaiting invitation is good, but bursting in without is better.” So Ahti the Islander sang a white hare onto the head of Lemminkäinen, sang it there to pour out soot and distribute filth. Lemminkäinen is a wayward boy: he sang a brown fox. The fox ate the white hare off the head of Lemminkäinen. So Ahti the Islander sang a brown squirrel onto the head of Lemminkäinen, Sang it there to pour out soot and scatter filth. Lemminkäinen is a wayward boy: he sang a golden-breasted marten, and from Lemminkäinen’s head the marten could pour out soot and scatter filth. So Ahti the Islander brought in a tankard of beer, bore a two-handled tankard in. Maggots squirmed at the bottom, worms dribbled down the sides. Lemminkäinen is a wayward boy: from his side he pulled a knife, snatched the blade out of its sheath. Then he spoke these words: “Scum, be dispatched to the earth, food, be fed to the mouth. Go, tankard-bearer, to Tuonela, go, flagon-holder, to the otherworld.” He drank the beer to his delight, the black mead for his pleasure. He went out into the yard, And there he spoke these words: “The party never improves until the guests grow fewer. O Ahti the Islander, come out into the yard. Blood is better suited to the yard, and it’s not in front of children. Let’s measure swords with one another, let’s consider our blades: whose sword is the better one, whose blade the more beautiful?” Ahti went out into the yard, and they measured swords, and they considered blades, whose sword was the better one, whose blade the more beautiful. Ahti drew his on Lemminkäinen. Lemminkäinen stood unscathed. Lemminkäinen drew on Ahti and, like the top off a turnip, like the fin off a fish, took the head off that poor boy, the golden apple of his skull.

First in original language, then English translation Oli ongella olija, kävyksillä aina käyjä nenässä utusen niemen, päässä suaren terhenisen. Hopeinen siima siuku, vapa vaskinen vavahti onkiessa Lemminkäisen, onkiessa Lemmon poijan. Kala tarttu onkehensa, taimen takrarautahansa. Vetääp´ heän kalan venosee. Katselekse, keäntelekse ympäri molemmin puolin, kahen puolin, kaikin puolin. Siliehkö siikaseksi, kuliehko kuujaseksi, räpylätöin hylkeheksi, peärivaton neitoseksi, ihana inehmoseksi. Tuop´on lieto Lemminkäini otti veitsen viereltänsä, tempasi tupesta tuiman. Sanan virkko noin nimesi: ”Kala katkoellakseni, lohi leikkoellakseni, aamuseks´ ateriaksi, murkinaiseksi muruksi, satronaiseksi saraksi.” Vaan lohi loimahti merehen, kala kirjo kimmertihen. Äsen peätänsä kohotti oikieta olkapeätä vihurilla viiennellä, kupehella kuuennella, seihtemännellä selällä, uallolla kaheksannella. Sanan virkko, nuin nimesi: ”Voi sie hullu Lemminkäinen kun et tuntenut piteä Ahin lasta ainovata, Vellamon vetistä neittä, veen viimestä tytärtä. Empä miä siulle tullu aamuseks´ ateriaksi, murkinaseksi muruksi, satronaiseksi saraksi. Tulin tuopin tuojaseksi panijaksi peänalasen ikuseksi puolisoksi.” Alle aaltojen aleni. Tuop´ on lieto Lemminkäini allapäin, pahoilla mielin kaiken kallella kypärin mäni hiän emoinsa luokse. ”Emoseni kaunoseni, olin ongella olija, kävyksillä aina käyjä nenässä utusen niemen, päässä suaren terhenisen. Kala tarttu onkeheni, taimen takrarautahani. Kuliehko kuujaseksi, siliehkö siikaseksi, räpylätöin hylkeheksi, ihana inehmoseksi, peärivaton neitoseksi. Otin veitsen vuotrastani sanan virkoin, nuin nimesin: Kala katkoellakseni, lohi leikkoellakseni, aamuseks´ ateriaksi. Vaan lohi loimahti merehen, kala kirjo kimmertihen. Äsen peätänsä kohotti oikieta olkapeätä, vasempata varvastansa uallolla yheksännellä. Sanan virkko, nuin nimesi: Voi sie hullu Lemminkäinen Empä miä siulle tullu kala katkoellaksesi, lohi leikkoellaksesi, aamuseks´ ateriaksi. Tulinpa miä siulle ikuseksi puolisoksi, panijaksi peänalasen, tulin tuopin tuojaseksi. Voi sie hullu Lemmon poika kun et tuntenut piteä Ahin lasta ainovata, veen viimestä tytärtä, Vellamon vetistä neittä. Tuota vuotin mie ikäni, kaiken kasvanta-ajani Vellamon vetistä neittä, Ahin lasta ainovata, veen viimestä tytärtä.” Catching the Maiden of Vellamo There was a person fishing, someone always checking nets at the point of the misty cape, at the end of the foggy island. A silver line flashed through the air, and a copper rod joggled, when Lemminkäinen was fishing, when Lempo’s son went fishing. A fish caught on his hook, a brown trout on his hammered iron. He pulls the fish into his boat, looks it over and turns it over, all around it on both sides, on two sides, on every side. “A bit too smooth for a whitefish, a bit too bright for a trout, without webbed limbs like a seal’s, without a head-ribbon like a maiden’s, too wonderful to be a human.” There was wayward Lemminkäinen, from his side he pulled a knife, snatched the blade out of its sheath. When he spoke, he said, “Here’s a fish for me to chop, a salmon for me to slice to be my morning meal, to be a savory bite, to be the first dish of the day.” The salmon, though, leapt into the sea, the rainbow fish wriggled away. And soon it raised its head, it raised its right shoulder from across five swells, from across six seine-corks, from across seven stretches of water, from across eight waves. When it spoke, it said, “O Lemminkäinen, you fool, you didn’t know to hold the only child of Ahti, the water-nymph of Vellamo, last daughter of the sea. I did not come to you to be your morning meal, to be a savory bite, to be the first dish of the day. I came to be your tankard-bearer and to lay your pillow every night, to be your everlasting spouse.” Then she dipped beneath the wave. There was wayward Lemminkäinen, sad, in a melancholy mood. With his head hanging down, he went off to see his mother. “O mother dear, my lovely one, I was the person fishing, the one always checking nets at the point of the misty cape, at the end of the foggy island. A fish caught on my hook, a brown trout on my hammered iron. A bit too bright for a trout, a bit too smooth for a whitefish, without webbed limbs like a seal’s, too wonderful to be a human, without a head-ribbon like a maiden’s.” From the sheath I pulled a knife, and when I spoke, I said, ‘Here’s a fish for me to chop, a salmon for me to slice to be my morning meal.’ The salmon, though, leapt into the sea, the rainbow fish wriggled away. And soon it raised its head, it raised its right shoulder, as well as its left toe, from across nine waves. And when it spoke, it said, ‘O Lemminkäinen, you fool, I did not come to you as a fish for you to chop, as a salmon for you to slice to be your morning meal. Instead I came to you to be your everlasting spouse, to lay your pillow every night and to be your tankard-bearer. O son of Lempo, you fool, you didn’t know to hold the only child of Ahti, last daughter of the sea, the water-nymph of Vellamo.’ I waited all my life for her, all the time as I grew up, for the water-nymph of Vellamo, the only child of Ahti, last daughter of the sea.”

Kuin miun tuttuni tulisi, ennen nähtyni näkyisi sille suuta suikkajaisin, levittäisin leukapieltä. Vaan ei kuulu kullaistani. Sitt´ on illalla ikävä, maata pannessa pahempi, äsken yöllä äitelämpi, havatessa haikiampi. Kopra tyhjiä kokoopi, käsi vaatiipi valetta. Aina aikahan tulisin. Vaan on vaiva aamusilla muihen työlle työnnätessä, muihen liittäissä levolle olla yötä yksinänsä, sängyssä ukottomassa. Ei kutaana kumppalina, kuka suuta suikkajaisi, kuka syyhyttäis’ sivuja, kupeitani kutkuttaisi. Kosk’ ei kuulu kullaistani kolkkavan kodan edessä, puita pilkkovan pihalla, veräjillä vestelevän, alla ikkunan asuvan. Tule, turko, tuutuhuni, tule, tule, tuutuhuni, astu, armas, sänkyhyni. Enpä kauvan kutsukkana. Kyll’ sen luonto luoksein tuovi, veri vierehen vetävi. Sitten tuutuun tultuasi: Liki, liki, lintuiseni kuki, kuki, kullaiseni! Siitä lentohon leviän, liitelekse, laatelekse yli maien manterien, yli suurien vesien, liitelekse, laatelekse. Liki, liki, lintuseni kuki, kuki, kullaiseni! If Only the One I Know Would Come If only the one I know would come, if I could see the one I’ve seen, I would kiss him with my mouth, I would widen my jaw for him. But I haven’t heard from my love. So longing comes with the evening. It’s worse on going to bed and now, at night, overwhelming. On waking, the sadness grows. The hand gathers nothing but emptiness, the hand insists on a lie. I would always rise early. But it’s torment in the morning when others go to work, and when others go to rest, torment to be alone at night, lying in the manless bed. There’s no one for a companion who would kiss me with his mouth, who would stroke my sides, who would tickle my loins. Never do I hear from my love, hammering in front of the house, chopping wood in the yard, carving wood at the gate, working under the window. Come to my pillow, dear, come, come to my pillow, come, beloved, into my bed. I won’t have to call for long. Nature will bring him for sure, blood will draw him to me. Then, when you’ve come to my pillow, closer, closer, my little bird! blossom, blossom, my sweetheart! From there I will take wing, gliding, soaring, over lands and continents, over the great waters, gliding, soaring. Closer, closer, little bird! Blossom, blossom, my sweetheart!

First in the original language then English translation Lenti kokko koilta ilman, koilta ilman alta taivon. Siipi taivoa siveli, kopra merta kuopaeli. Liitelekse, laatelekse. Liiti kokko linnan luolle, seinällä selenäsulka, satasulka salvoksella. Katso parvesta parasta, tukkapäistä turpeinta, heleintä helmispäistä, kassapäistä kaunehinta, sormuskäsistä sominta. Senpä kokko kopristauve, havulintu huomuauve. ”Mistä tiesit teltamoini, kuulit kultani omena tämän neijen syntyväksi, syntyväksi, kasvavaksi, ilmoilla ylenöväksi?” ”Aivan aika huomenessa noki nousi nuorasesta, savu paksusta pakeni neijen kuulusan koista. Kivi helmenä heläsi, kivenpuu käkenä kukku neijen kuulusan koista. Jo saon tämän sykysyn keikutin tämän keveän: Loatikkoattes piilopirtti, piilopirtti pikkarainen pahalla pajupurolla missä neittä piiletellä, kanavartta kasvatella. Hepo on hyvä salata, sorajouhi suojoella. Paha on neitoni salata, hivus pitkä piiletellä.” The Eagle’s Flight The eagle flew on the northeast wind, the northeast wind below the sky. His wingtip brushed against the sky, his claws trailed in the sea. He glided, he soared. The eagle soared to the dwelling, the green-feathered came to the wall, the hundred-feathered to the timbered corner. His gaze sought the best in the flock, the thickest head of hair, the brightest pearly head, the loveliest braided one, the prettiest hand with rings. That’s the one the eagle seizes, The one the forest-bird finds. “Bridegroom, how did you know, golden apple, how did you hear, that this maiden was born, was born and was raised, was grown to full age?” “Very early in the morning the soot rose straight up, the thick smoke escaped from the home of the famous maiden. The millstone rang like a pearl, the mill handle sang like a cuckoo from the home of the famous maiden. I already declared in the autumn, I announced in the spring: ‘Build a cottage hideout, a tiny cottage hideout by the willow-brook where the maiden can be hidden, where her figure can develop. It is easy to conceal a horse, To protect its sleek hair. It is hard to conceal a maiden, To keep the longhaired hidden.’”

Kivisellä kirkkotiellä, Ahin aijan keäntimessä rikkautu reki runolta, jalas taittu laulajalta. Tuop on viisas Väinämöinen lähti Tuonelta oroa, Manalasta veäntietä. Astu päivän, astu toisen, jo päivänä kolmantena saapu Tuonelan jovelle, Manalan alantehese. Tuop on viisas Väinämöinen kuin huhuta huijahutti, vihellytti viuvahutti: ”Tuos venehtä Tuonen tytti, karpassoa kapo Manalan.” Tuonen tyttäret sanouki, kalman immet kalkattauve: ”Veneh kyllä tuotanehe, ku on syy sanottanehe. Mipä siun Manalla suatto, mipä toije Tuonelaha?” Sano viisas Väinämöinen: ”Tuli miun Manalla toije, tuli toije Tuonelaha.” Tuonen tyttäret sanouki, kalman immet kalkattauve: ”Jos tuli Manalla suatto, tuli toisi Tuonelaha, oisi partasi palanu, kekäleitä kielelläsi. Sao nyt toet sanomat, sao sie toet sanomat.” Sano vanha Väinämöinen: ”Vesi miun Manalla suatto, vesi toije Tuonelaha.” Tuonen tyttäret sanouki, kalman immet kalkattauve: ”Jos vesi Manalla toisi, vesi toisi Tuonelaha vesin vuattijes valuisi, lainehin lipitteleisi. Jo tunnen valehtelijan, tunnen vanhan Väinämöisen, tuon vanhan valehtelijan. Nyt sao toet sanomat!” Sano vanha Väinämöinen: ”Kivisellä kirkkotiellä, Ahin aijan keäntimessä rikkautu reki runolta, jalat taitu laulajalta. Tulin Tuonelta oroa, Manalasta veäntijötä.” Yli salmen saatettihi, joven poikki peästettihi. Sielläpä miestä miesnä piettih, urosta uron tavalla. Syötettihi, juotettiin nuilla kiärmehien kähyillä, tsitsiliuskoin päillä noilla. Pantiin maate matkamiesi sänkyillä säterisillä. Mies makasi, vuatteet valvo. Nuo on Tuonen tyttärete, rautakynnet, rautasormet, rautalangan kesreäjät, vaskilankojen vanujat. Nuo on Tuonen poikasete, rautakynnet, rautasormet, rautaverkkojen valajat, vaskiverkkojen kutojat. Suatiih verkot valmihiksi. Vietiin Tuonelan jokehe, pitin veettiih, poike veettiih, ja vähä vitaha veettiih, jottei pääsis Väinämöinen, ulkenis Umannon sulho. Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti söi on vanhan Väinämöisen. Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti sanan virkko, noin tapasi: ”En ole inhussa iässä, kuuna herran valakiana näin hyveä ruokoa syöny ku on vanhan Väinämöisen.” Jo tunsi tuhon tulevan, hätäpäivän päällä suavan. Tapasihe taskuhunsa, löysi piitä pikkaraisen. Siitä teki heän venosen, teki siitä heän venosen. Souvella lipittelööpi suolen päästä suolen päähän. Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti sanan virkko noin nimesi: ”En ole inhussa iässä, kuuna herran valakiana näin pahoa ruokoa syönyn kun on vanhan Väinämöisen. Pois oksennan Väinämöisen, nyt oksennan Väinämöisen!” Pois oksenti Väinämöisen. Tuop on viisas Väinämöinen tietäjä iänikuinen mahtopa muuksi muuttujella, taisi toiseksi ruveta. Mursi suunsi, mursi päänsä, mursi mustoa haventa, muuttupa mustaksi mavoksi, kiännältihen kiärmeheksi, tsitsiliuskaksi tsilahti. Ui poikki Tuonen jovesta, poikki Tuonen verkkoloista. Sano sieltä päästyähä: ”Ei ole tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa kävijätä Tuonelassa. Paljon on sinne männehiä, ei paljon palannehia. Yks oli viisas Väinämöinen, tietäjä iänikuinen kävi Tuonelta oroa, Manalasta veäntiötä.” Sai rekensä laitetuksi, kirjokorjan korjatuksi. Väinämöinen in Tuonela On the rocky church road, at the turning of Ahti’s fence the poem-sleigh broke down, the singer’s runner split. There was wise old Väinämöinen: he went to Tuonela to get a drill, to the Otherworld to fetch a brace. He walked one day and another, and on his third day walking he reached Tuonela’s river in the lowlands of the Otherworld. There was wise old Väinämöinen: loud his shouts were there, and his whistles piercing: “Fetch a boat, daughter of Tuoni, a raft, mistress of the Otherworld.” The daughters of Tuoni said, the damsels of death announced, “Yes, a boat can be fetched when your reason has been told. What drove you to the Otherworld, what reason brought you to Tuonela?” Wise old Väinämöinen said, “Fire drove me to the Otherworld, fire brought me to Tuonela.” The daughters of Tuoni said, the damsels of death announced, “If fire had driven you to the Otherworld, if fire had brought you to Tuonela, your beard would be singed, cinders would be on your tongue. Now it’s time to tell the truth, time for you to tell the truth.” Wise old Väinämöinen said, “Water drove me to the Otherworld, water brought me to Tuonela.” The daughters of Tuoni said, “If water had driven you to the Otherworld, if water had brought you to Tuonela, your clothes would drip with water, water would pour from your hems. Now I recognize the liar: it’s old Väinämöinen. I know that old liar. It’s time now to tell the truth!” Old Väinämöinen said, “On the rocky church road, at the turning of Ahti’s fence the poem-sleigh broke down, the singer’s runners split. I came to Tuonela for a drill, to the Otherworld for a brace.” So he was ushered over the strait, He was allowed to cross the river. He was treated as a man should be, he was hosted in a manly way. He was given food and drink, given the foam of snakes and the heads of lizards. He was made to lie down on a fine bed of furs. The man lay down, his clothes stayed awake. Here are Tuoni’s daughters, iron-nailed, iron-fingered, spinners of iron thread, felters of copper yarn. Here are Tuoni’s sons, iron-nailed, iron-fingered, molders of iron nets, weavers of copper nets. They made the nets ready, took them to Tuonela’s river, placed them along, placed them across, placed them at angles to the stream, so that Väinämöinen could not escape, so Umanto’s bridegroom could not pass. Then a short daughter of Tuoni, a squat maiden of the Otherworld, ate old Väinämöinen whole. The short daughter of Tuoni, the squat maiden of the Otherworld, when she spoke, had this to say: “Never, in this miserable life, as long as God’s white moon has shone, have I eaten food as good as old Väinämöinen was.” Now he felt his destruction coming, his day of doom hung over him. He reached into his pocket and found a sliver of flint. From that he made a little boat, out of stone he made a boat. Then he rowed his way from one bowel-end to the other. The short daughter of Tuoni, the squat maiden of the Otherworld, when she spoke, had this to say: “Never in this miserable life, as long as God’s white moon has shone, have I eaten food as bad as old Väinämöinen was. I’ll vomit out that Väinämöinen. Now I’m vomiting Väinämöinen!” She vomited Väinämöinen out. There was wise old Väinämöinen: the age-old master of wisdom had power to change into another, knew how to become someone else. He burst his mouth, his head, he burst his black-haired beard, changing into a black worm, turning himself into a snake, entering a lizard’s skin. He swam over Tuonela’s river and right through Tuonela’s nets. After he passed through, he said, “There are, among all the youth, among all the people growing up, no visitors of Tuonela alive. Many have gone there, not so many returned. One was wise old Väinämöinen, the age-old master of wisdom, who went to Tuonela to get a drill, to the Otherworld to fetch a brace.” Then he got his sleigh repaired, his colorful sled was mended.

First the original lyrics, then English translation Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen työntääp purren hiän vesille niin ku sorsa poikuensa, tavi laitto lapsuensa. Purjehti punasta merta punasilla purjehilla selvyttä meryttä myöten. Vaan puuttu pursi Väinämöisen takeltu veno Jumalan. Kivelläkö vai havolla vai on vatturaunivolla, hivuksissa veen emosen vai on hauin hartioilla, merikoiran koukkuluilla? Tuo on viisas Väinämöinen otti miekan viereltään, tempasi tupesta tuiman. Isköy miekalla meryttä, alla laijan lasketteli. Hauki kolmeksi palaksi. Häntämuru häilähteli, keskimuru keijahteli meren mustihi mutihi, alle aaltojen aleni. Vaan peäpalan kätehe saapi. Mitäpä tästä seppä saisi? Tuo on viisas Väinämöinen tietäjä iänikuinen teki soitun sormillaan, kantervon kätösillänsä. Mistäpä tuohon naulat soatiin? Siitä hauvin hampahista, merikoiran koukkuluista. Mistäpä tuoho kielet soatih? Hivuksista veen emosen. Mistäpä tuohon roka soatih? Juoksijan orihin jouhet. Sai on soitun valmihiksi. Otti soitun sormillensa, kantervon kätösillensä, ilon itseä lähemmäs, alla parran, päällä polven, keskellä sitä väliä. Soitella sorutteloovi. Peukalo ylös keveni, etusormi ennätteli, keskisormi keijahteli soitellessa väinämöisen, laulellessa Väinämöisen. Itseppä soitti Väinämöinen itse soitti, itse laulo. Tulliit kaikki kuulomaha. Ei ole sitä mehässä jaloin nelin juoksijata, siivin kaksi siukojoata, joka ei tullut kuulomaha, kuulomaha soitantova, soitantova, laulantova. Itekki mehän emäntä, Mielikki mehän emäntä nousi koivun konkelolla, lepän lengoilla yleni kuulomaha soitantova, soitantova laulantova. Tulliit kaikki kuulomaha. Ei ollut sitä vejessä evin kuusin kulkijoata kaheksin karehtijoata joka ei tullut kuulomaha, soitantova Väinämöisen, laulantova, soitantova. Itekki vejen emäntä, Vellamo vejen emäntä rinnoin ruokoho rupesi, veännäksi vesikivelle kuulomaha soitantova, soitantova Väinämöisen, laulantova, soitantova. Kyyneleet purona vieri pyyliemmät pyyn munie, häriemmät härjän päitä poskiltansa rinnoillensa, rinnoilta yhä alemmas, parraltansa polvillensa, siitäki yhä alemmas, aina jalkoin terille, kyyneleet purona vieri. Kasvo tuohon kaunis koivu, koivulle koreat oksat, oksille käköä kolme. Alkoit käet kukkumaan. Yksi kukku lemmen, lemmen neijelle lemmettömälle. Toinen kukku osan, osan neijelle osattomalle. Kolmas kukku auvon, auvon, auvon, auvon, auvon, auvon neijelle auvottomalle. The Birth of the Kantele Steady old Väinämöinen, age-old master of wisdom, pushed a sailboat in the water as a wild duck prods her ducklings, as a teal pushes her young. He sailed out on a red sea, with his red sails raised, on a bright sea he sailed. Väinämöinen’s sailboat stalled, the god’s boat was caught. On what? A stone or snag? A rocky barrow? The hair of the mother of waters? Or the shoulders of a pike, the hipbones of a water-beast? There was wise old Väinämöinen: he took a sword from his side, snatched the blade from its sheath. With his sword he struck the sea, swung it down beneath the boat, chopping a pike in three. The tail shimmered away, the middle swayed slowly down to the sea’s black mud and sank beneath the waves. The head, though, fell into his hands. What could a blacksmith make with this? There was wise old Väinämöinen: the age-old master of wisdom shaped an instrument with his fingers, crafted the kantele with his hands. Where did he get nails for it? From the teeth of the pike, From the hipbones of the water-beast. Where did he get strings for it? From the hair of the mother of waters. Where did he get a bow for it? From the hair of a running stallion. He got the instrument ready, took the instrument in his fingers, took the kantele in his hands, took the joy-bringer closer, below his beard, above his knee, filling the space between. He played it playfully. The thumb flew lightly up, the forefinger raced, the middle finger swayed, while Väinämöinen was playing, while Väinämöinen was singing. Väinämöinen himself played, he played and he sang. Everyone came to listen. There was no one in the forest running on four legs or flying on two wings who didn’t come to listen, to listen to the playing, the playing and the singing. Even the mistress of the forest, Mielikki, mistress of the forest, climbed up the trunk of a birch, got up in the bend of an alder, to listen to the playing, the playing and the singing. Everyone came to listen. There was no one in the water moving with six fins or rippling with eight gills who didn’t come to listen to Väinämöinen playing, to his singing and his playing. Even the mistress of the water, Vellamo, mistress of the water, surfaced among the reeds and curled up on a water-rock to listen to the playing, Väinämöinen’s playing, his singing and his playing. His tears ran down in a stream, tears fatter than grouses’ eggs and bigger than heads of oxen fell from his cheek to his breast, and down from his breast, fell from his beard to his knee, and down from his knee. All the way to his toes tears ran in a stream. From there sprang up a lovely birch, the birch grew beautiful branches, to the branches came three cuckoos. The cuckoos started cuckooing. The first cuckooed “Love”, bringing love to a lovelorn maiden. The second cuckooed “Wealth”, bringing wealth to a wealthless maiden. The third cuckooed “Happiness”, bringing happiness, happiness, happiness to an unhappy maiden.